lauantai 22. joulukuuta 2018

MUISTOT OVAT NYKYHETKEN JA TULEVAISUUDEN VOIMATEKIJÖITÄ

 Joulun taikaa. Näissä kahdessa sanassa on paljon sisällään. Olen ollut monenlaisissa joulujuhla ja  musiikkitilaisuuksissa viime päivinä. Antti Railion joulukonsertti Kauhajoen kirkossa kruunasi kaiken.  Minulle itselleni on tullut mieleeni muistoja menneiltä vuosilta, mutta ennen kaikkea lapsuuden jouluista. Tämä on ihanaa, koska näin en ole tuntenut aina.

Vielä pari vuotta sitten, kun minulta kysyttiin muistoja lapsuudesta, tuli mieleen sairaudet, sairaalasssa oloajat ja hoitaminen. Paappani, kasvatti-isäni, kuoli minun ollessani 7 vuotias. Hän sairasti sitä ennen. Muistan mm. sellaisen hetken, kun paappa lähti 18:15 linja-autolla juna-asemalle. Minä istuin verstaan ikkunalla ja itkin. Hän oli menossa Meilahteen Helsinkiin tutkimuksiin. Myöhemmin kävimme kerran kuukaudessa taksilla Helsingissä, kun hän kävi sädehoidossa.  Paapan kuoleman jälkeen Taimi- mamma, kasvattiäitini, sairastui ja hoidin häntä hyvin nuoresta.  Näistä muistoista huolimatta, minulla oli tunne, että lapsuuteni oli onnellinen. Mutta mieli ei tuottanut muistoja.

Opiskelin terapeutiksi. Opintoihin kuului harjoitukset, jossa opiskelija itse oli asiakkaana. Kun minun vuoroni tuli, otin käsittelyyn itselleni vaikean asian, joka liittyy omiin vanhempiini ja suhteeseeni heihin. Keskustelun aikana minulta tuli itku ja tunsin, miten jokin lukko sisältäni aukeni. Sen jälkeen alkoi tulla onnellisia muistoja mieleeni. Niitä tulee edelleen monissa erilaisissa tilanteissa. Ymmärsin paremmin itseäni ja uskalsin olla armollinen itselleni.

Näin joulun alla minulla on ollut ajatuksissa muisto ajalta, jolloin oli pieni. Mamma oli valmistanut jouluruuat. Tätini Aila oli tullut Vaasasta perheensä kanssa. Enoni (kuin isoveljeni) Raimo ja Reijo olivat kotona. Reijo oli pukkina. Mutta minä olin koko joulun ja uuden vuoden ajan kuumeessa enkä pystynyt osallistumaan joulun juhlintaan. Kun paranin. Raimo toi uuden kinkun. Mamma teki jouluruuat. Aila tuli perheensä kanssa ja Reijo oli pukkina. Minulle järjestettiin uusi joulu lahjoineen ja kaikkine joulutapahtumineen.  Tämä muisto on lämpimänä mielessäni. Se kertoo rakkaudesta.

Olimme joulun alla Sanssin hoivakodissa hienossa esityksessä Anoppini Meerin kanssa. Jonna Pirttijoki-Helanen oli soittamassa harmonikkaa ja laulamassa juhlasalissa, jonne oli kokoontunut Sanssin hoivakodin asukkaat. Hienoa oli, että sänkypotilaat oli tuotu myös saliin sängyillään. Jonna esitti ensin joululauluja. Kaikki sai laulaa mukana; minä mukaan lukien. Lopuksi yleisö sai esittää toivomuksia. Yhtenä toivomuksena oli Konsta Jylhän vaiennut viulu. Se sai kyyneleet silmiini.  Minun mammani oli Sanssin kodin ensimmäisiä asukkaita v. 1986. Hän oli sen jälkeen Kauhajoen ensimmäisessä pienkodissa Asuulissa. Kun Taimi-mammani kuoli 1992, hän oli kirjoittanut valmiiksi ohjeet omia hautajaisiaan varten. Yksi pyyntö oli, että iso-setäni Martti Marttila soittaisi viululla siunauskappelissa tämän vaienneen viulun. Martti olisi sen soittanut, mutta hän oli itse juuri silloin lonkkaleikkauksessa. Minulle mamman poismeno oli niin suuri tunnereaktio, että tulin 40 asteen kuumeeseen, joka laski juuri hautajaispäivänä. Olin kuitenkin kuumeisena hoitanut järjestelyjä ja määrännyt, kuten minulle jälkeenpäin kerrottiin, kanttori Asko Tynjälän soittamaan tämän laulun uruilla. Kanttori opetteli sen viikossa ja soittikin hyvin. Vaikka minulle tuli Jonnaa kuunnellessa kyyneleet silmiin, minusta tuntui tosi hyvältä. Tämä oli hyvä muisto.

Vaienneen viulun jälkeen Jonna soitti heti toisen toivelaulun; Lesken Lempi. Se toi hymyn huulilleni. Kun olimme keskustelemassa mamman hautajaisiin liittyvistä asioista papin kanssa. Pappi kysyi, "Mikä oli vainajan lempivirsi": Minulle tuli ihan hiki, kun mieleeni tuli, että mamma tykkäsi siitä laulusta lesken syli se on lämpöinen. En voinut sanoa sitä ääneen. Mamma piti iloisista lauluista. No se asia sitten selvisi parhain päin. Tämä oli myös hyvä muisto.

Muistoilla on tärkeä asema meidän elämässämme. Hyvistä muistoista saa voimaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Me voimme itse rakentaa hyviä muistoja tämän päivän teoilla niin itsellemme kuin läheisillemme.

Toivonkin kaikille Hyvää Joulua. Toivottavasti tämä joulukin on sinulle voimaa antava ja tuo sinulle myöhemmin hyviä ja lämpimiä muistoja. Birgitta

maanantai 28. toukokuuta 2018


KALAJÄRVI SOI VIELÄ SIELUSSA

On mennyt tovi edellisestä blogikirjoituksestani. Se vain kertoo elämän rikkaudesta ja ajankulumisen vauhdista.  Aiheita blogiin päässäni on pyörinyt paljon. Nyt päällimmäisenä on mielessäni toukokuun viimeisen viikonlopun Harmonikkatapahtuma Kalajärvi soi. Musiikki itsessään jo voitelee sielua ja rentouttaa. Tapahtuma on suureksi osaksi järjestetty talkoovoimin. Oma caravan yhdistykseni on ollut järjestelyissä kiinteästi mukana. Siksi olinkin onnellinen, kun caravan alue ja lisäalueet olivat aivan täynnä matkailuvaunuja ja -autoja. Viikonlopun aikana keskustelimme eri yhteyksissä paljon siitä, miten talkoohenki alkaa olla poistuvaa kansanperinnettä. Viikonlopun tilaisuudessa eniten talkootyötä tekivät yli 70-vuotiaat. Miksi "ilmainen" työ ei enää kiinnosta? Onko maailma mennyt liian kiireiseksi vai onko itsekkyys nostanut enemmän päätään? Todennäköisesti syynä on juuri näiden asioiden yhdistelmä.  Se on surullista myös siksi, että yhteisöllinen toiminta on hyvin sosiaalista. Se voi olla myös hyvin voimaannuttavaa, kun tulee tunne, että voi auttaa toista ihmistä tai yhteisöä johon kuuluu. Viekö hektinen elämä tämän voimaannuttavan tunteen kokemisen mahdollisuuden.

Viikonloppu oli musiikkia täynnä. Vanhat tutut harmonikkasävelet soivat kolmella lavalla yhtäaikaakin, mutta ne loivat tunnelmaa ja ihmiset viihtyivät.  Minulla oli lauantaipäivänä tehtävänä juontaa yhden salin esiintyjien lavalle nousua. Luovuus oli koetuksella pienen hetken, kun yksi esiintyjäryhmä ei saapunutkaan paikalle. Mutta tilanteen pelastivat juuri laulunsa päättänyt lauluryhmä ja perään pelimanniryhmä, jotka olivat tulleet jo paikalle. Tässäkin jännittävässä tilanteessa koin talkoohengen. Kaikki olivat valmiita auttamaan hätätilanteessa. Yleisöähän ei saa pettää.

Ilo tarttuu. Sen huomasi viikonlopun aikana.

torstai 21. joulukuuta 2017

SITOUTUMINEN ON VOIMAVARA NIIN ELÄMÄSSÄ KUIN TYÖELÄMÄSSÄ

Koulutuspalvelumme valmentajat kokoontuivat kehittämispäiville kahdeksi päiväksi tällä viikolla. Ensimmäisen päivän iltana vietimme pikkujoulua. Pikkujoulusta muodostui lämminhenkinen ja yhteinen juhla.

Olen miettinyt niitä tunnelmia ja aistimuksia, mitä minä kahden päivän aikana kointapahtui ja miltä minusta valmentajiemme keskuudessa. Olin onnellinen, ylpeä ja hieman hämmentynyt,  Mietin sitä, mistä kumpuaa se innostus ja sitoutuneisuus, jolla jokainen valmentajamme paneutui käsiteltäviin aiheisiin. Heillä oli voimakas halu saada lisää työkaluja arkeen ja tehdä entistä parempaa laatua ja tulosta. Heidän tekemänsä työn laatu ja tulos on jo nyt erinomaista.

Peilasin havaintoja ja tunteitani siihen, mitä opetan työturvallisuuskorttikoulutuksessa: yritys on johtajansa näköinen. Työturvallisuuden rakentamisessa (niin henkisen kuin fyysisen turvallisuuden) on ratkaisevaa johtajan suhtautuminen työturvallisuuteen. Jos johtaja ymmärtää sen, että kun työntekijällä on oikeat varusteet ja ohjeet, hän säästyy tapaturmilta ja pystyy keskittymään olennaiseen eli perustehtävän tekemiseen. Jos johtaja pitää työturvallisuuteen satsattuja euroja turhana, se näkyy kentällä asenteissa ja myös tapaturmien määrässä. Viime kädessähän se on yrityksen kassasta pois.

Opettamaani taustaan peilaten mietin, onko meidän koulutuspalvelu siis minun näkoiseni? Mitä se sitten vaati minulta  tai mitä olen tehnyt oikein, jotta valmentajien sitoutuminen omaan työhön on niin huippuhienoa. Uudet valmentajat ovat solahtaneet käytännön työhön melkein itsestään valmentajien tuella. Jos siis koulutuspalvelumme on minun näköiseni, minun täytyy tietää, minkä näköinen olen heidän silmissään.

Tämä peilaus on tärkeä asia. Se kuvaa minun omia arvojani, joita siirrän yrityksemme toimintaan. Peilaus tekee myös nöyräksi, koska mielestäni johtajan työ on asiakaspalvelutyötä; asiakkaana on omat työntekijät. Peilausta täytyy tehdä jatkuvasti. Johtajana täytyy olla avoin ja rehellinen.

Jokaisella työpaikalla eletään jatkuvien muutosten keskellä. Muutokset ovat eri työpaikoilla vain erilaisia. Meidän valmentajamme joutuvat hyppäämään joskus hyvin lyhyelläkin varoitusajalla valmennusryhmistä toiseen. Se vaatii heiltä joustavuutta ja hyvää ammattitaitoa sekä erityisesti sopeutumiskykyä. Olen onnellinen, että meidän kaikilla valmentajilla on juuri näitä ominaisuuksia. Se antaa mahdollisuuden palvella meidän asiakkaita monipuolisemmin.

Edellä oleva pohdintani on vasta alkua ajatusteni virrasta tästä aiheesta. Kirjoituksestani huomaa, että jään edelleen pohtimaan asiaa.

maanantai 2. lokakuuta 2017


ILON TUNNE, KUN SAA VALMISTA AIKAAN

Olen toiminut muutaman päivän Seinäjoen Seudun Caravan -yhdistyksen Lakeurelta -lehden päätoimittajan roolissa. Juuri muutama minuutti sitten annoin lehdelle painoluvan eli se tuli valmiiksi. Nyt, kun urakka tuli valmiiksi, tuli tunne, että mitä nyt seuraavaksi. Aina, kun saa jotakin valmiiksi ja jos kaikki on mennyt esim. aikataulun mukaisesti, tulee hetkellisesti hyvässä mielessä tyhjä olo.  Se on hyvä tunne siksi, että silloin pysähtyy miettimään työn eri vaiheita.

Lehti omalta osaltaan juhlisti yhdistyksen 40- vuotista kaarta. Se oli myös yhteistyön tulos, sillä koko lehtitoimitus teki töitä lehden tuottamiseen. Mietin niitä juttuja, mitä itse kirjoitin. Minulla on kunnianhimoinen ajatus siitä, että jutuissa olisi oltava jotakin syvällisempää ajatusta tai viestiä.  Tein mm. juttua 4 polven karavaanariharrastajista. Sain heidät yhteiseen kuvaan ja sain kuulla heidän kokemuksiaan ja ajatuksiaan rakkaasta harrastuksesta. Kun mietin sitä tilannetta, jossa he kertoivat omia kokemuksiaan, miten paljon siinä muistelujen myötä oli läsnä onnellisia muistoja, onnellisia hetkiä ja hyvän olon tunnetta. Siinä yhdistyi 4 polven kokemukset ja ajatukset yhteen. Näin jutun tekijänä minulle tuli hyvä olo. 

Toinen juttu, joka herätti minussa paljon ajatuksia, oli juttu yhdistyksen puheenjohtajasta, joka on tehnyt yli 20-vuoden mittavan työn yhdistyksen eteen. Kun kuuntelin hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan, tuli tunne, että miten tärkeää on se, että jokainen ihminen saisi kiitosta ja arvostusta oikea-aikaisesti eli silloin kun hyvä työ tapahtuu tai ainakin ihmisen eläessä.  Usein hyvät teot oivalletaan vasta aikojen jälkeen.

Lehden tekeminen kuuluu harrastustoimintaan. Harrastus on vapaaehtoista, mutta aina, kun ottaa tehtävän vastaan, sen mukana tulee vastuu ei pelkästään itselle vaan koko yhteisölle. Jokainen tapahtuma elämässä, niin myös tämän lehden tekeminen, kasvattaa minua ihmisenä. Siitä olen hyvin onnellinen.

tiistai 20. kesäkuuta 2017



MIKSI IHMISET EIVÄT OSAA ELÄÄ SOVUSSA?

Tämä tulee mieleeni monessa tilanteessa, kun kuuntelen ihmisiä. Monesti pahan mielen aiheuttaminen toiselle ihmiselle, oman reviirin puolustaminen jms käytös, on pienen ihmisen itsepuolustusta silloin, kun itsestä tuntuu pahalta tai toivoo elämältään, jotakin muuta kuin se on. Se on surullista epäsovun ylläpitäjän kannalta.  Meillä on vain yksi elämä ja elämän jokainen hetki on tärkeä. Monesti sairastuminen tai muu elämän katastrofi herättää ajattelemaan, mikä oikeasti on tärkeää.

Olen opiskellut aikuisiällä nimenomaan toisen ihmisen ymmärtämistä. Olen huomannut, että se on myös muuttanut minua ihmisenä. Nyt huomaan, miten tärkeää on miettiä hiljaa sisimmässä, että mikä on sellainen asia vaikkapa naapurin kanssa, mihin kannattaa ottaa kantaa. Minulla itselläni ei ole lapsia. Vuosia sitten naapurin lapset oikaisivat polkupyörällään meidän nurmikon yli. Ajoreitti oli niin vakio, että siihen tuli polku. Tällaisista asioista usein rakennetaan riitaa. Meille se ei merkinnyt mitään ja nyt nämä lapset ovat aikuisia ja ruoho on peittänyt lasten ajouran. Mitään peruuttamatonta ei siis silloin tapahtunut.  Reagointi pieniin joskus ärsyttäviin asioihin on siten oman pienuuden siirtämistä toiseen ihmiseen. Miten hyvä mieli siitä tuleekaan itselle, kun jokin asia ärsyttää, antaa ajan kulua ja asia häviää tai miten palkitsevaa on laskea 50:een ja hillitä itsensä.

torstai 11. toukokuuta 2017

KÄSITYÖTERAPIA LOPPUTYÖN LYHYTTEPAPEUTIN KOULUTUKSESSANI

Aika kuluu hurjan nopeasti. Ratkaisukeskeisen Lyhytterapeutti koulutukseni päättyy tämän vuoden marraskuussa. Minulla on meneillään teoriaopiskelun rinnalla harjoittelujakso.

Olen lähtenyt kirjoittamaan lopputyötäni, joka käsittelee Käsityöterapiaa. Minä itse olen intohimoinen käsinkutoja. Aina televisiota katsoessani, minä teen kudon jotakin. Talvella kudoin villausukkia. Nyt kudon villapeittoja. Joka kerta, kun otan kutimen käteeni, sieluuni virtaa rauha. Kun näen kätteni tulosta, se antaa minulle onnistumisen tunnetta. Näen valmiin tuotteen, näen kokonaisuuden, jonka minä itse olen saanut aikaan. Tämä tunne tuottaa mielihyvää. Käsityö on siten terapiaa kiireen keskellä parhaimmillaan.

Lopputyötäni varten olen etsinyt ihan tieteellistä perustetta sille, miten käsityön tekemisen avulla voidaan henkistä hyvinvointia kehittää. Olen innoissani aiheesta. Teen myöhemmin tänne blogiini tiivistelmän siitä, mitä havaintoja olen koonnut.
YSTÄVYYS

Olen miettinyt omaa elämänkaartani ja ystävien roolia siinä. Kun mietin lapsuuttani, todellisia ystäviä oli todella vähän. En ollut suosittu lapsien keskuudessa, koska olin erilainen; suuri kokoinen ja lihava. Lempinimeni oli läski kunnes rasva venyi varreksi. Lapsuudessani oli muutamia lapsia, joille erilaisuus ei merkinnyt mitään. Lisäksi muistan, että pojat olivat paljon kiltimpiä. Tämä sai kuitenkin aikaan sen, etten ole elämänkaareni aikana ystävystynyt helposti, vaikka olenkin hyvin sosiaalinen luonne. Olen alitajuisesti pitänyt varani, että oikeastaan aika harva ihminen on päässyt niin lähelle minua, että voisin sanoa tuntea ystävystyneeni.

Mutta sellaisia ihmisiä on kuitenkin tullut elämääni ja olen siitä onnellinen. Ystävyys on hieno asia ja sitä täytyy vaalia. Todellisen ystävän kanssa voi olla pitkiäkin aikoja, ettei olla yhteydessä, mutta ystävyys säilyy, koska siihen liittyy luottamusta ja aitoa välittämistä.

Uskon siihen, että jos ihminen tekee toiselle ihmiselle pyytteettömästi hyvää, se tulee myönteisesti tavalla tai toisella takaisin. Jos auttaa toista ihmistä, eikä odota siitä korvausta, se palkitaan. Olen pyrkinyt toteuttamaan tätä elämän filosofiaa.

Nyt olenkin huomannut, että ympärilläni on ihania ihmisiä; läheisiä, ystäviä, naapureita, jotka auttavat minua, jos tarvitsen sitä. Minulla on tunne, että voin myös luottaa siihen.

Mikä ihaninta toisen ihmisen auttamisesta saa itse suunnattomasti iloa.