sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

VANHEMMUUS TÄYTYY ANSAITA

Olen miettinyt monessa eri elämänvaiheessani sitä, mitä vanhemmuus on? Silloin, kun itse haaveilin omista lapsista ja 30 -vuotiaana kävi selville, että äidiksi tuleminen on mahdotonta, ajatukseni vanhemmuudesta olivat hyvin sekavat. Mietin omaa lapsuuttani isovanhempieni kasvattina. Mitä se vaikutti minun elämäni kulkuun?

Nyt yli 50-vuotiaana olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmuus on ansaittava. Isoäitini eli mammani oli minulle aito äiti. Hän huolehti minusta ja antoi rakkautta ja turvaa. Myöhemmin minä huolehdin hänestä. Olen tuntenut oman anoppini lähes 40 vuotta. Hän on lämmin ja hyvä ihminen. Hän on antanut minulle äidin rakkautta ja huomiota. Nyt minä puolestani huolehdin hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan mieheni kanssa.

Olen tullut siihen tulokseen, että vanhemmuus tai lapsista huolehtiminen voi olla yhtä hyvää, vaikka huolehtija ei olekaan biologinen vanhempi. Tärkeintä on, että lapsi saa riittävästi rakkautta, häntä kunnioitetaan omana itsenään ja hänelle annetaan turvaa. Mielestäni tämä tarkoittaa myös sitä, että aikuisen läsnäolot ja teot rakentavat kunnioitusta ja arvostusta lapselle aikuista kohtaan, on se biologinen vanhempi, isovanhempi tai sijais- tai adoptiovanhempi. Vanhemmuus ei ole itsestään selvyys, vaan se täytyy ansaita, se ei ole itsestään selvyys monestakin näkökulmasta katsottuna.